Osa 132 - Yllättävä kotiinpaluu

Noniin, hei taas!
Keskiviikkona tosiaan jäi osa välistä.
Vähän tuntu iltapäivällä siltä, et pitäis jättää tänäänki välistä.
Mut samalla tuntu, et en voi jättää ku just jätin keskiviikkona välistä. :P

Mua on väsyttäny ihan älyttömästi monta päivää nyt. En tiiä miks. D:

Tää voi olla sillee vähän ehkä hämmentävä osa kun tosiaan tulee ilmi miten kauan aikaa on menny.
Selitän toki tarkemmin tuolla lopussa.

Nyt kuitenkin osan pariin, olkaa hyvä. :D

* * *


- - -

Kun Felicia saapui takaisin kotikaupunkiinsa, oli aamuyö. Tähtitaivas näkyi vielä selkeästi pilvettömältä taivaalta ja sai naisen huokaisemaan.
"Kaunis yö, eikö vain?" taksikuski kysyi yllättäen ja Felicia nyökkäsi.
"Jotenkin vasta nyt tajusin, miten ikävä minulla on ollut Sunset Valleyta", hän vastasi tälle.
"Olitko kauankin pois?" taksikuskina toimiva mies kysyi.
"Liian kauan", Felicia vastasi lyhyesti ja kääntyi haikeana katselemaan ikkunasta ulos. Olisiko hän vielä tervetullut takaisin kotiin?

Lopulta taksi kääntyi tutulle kadulle. Filippan ja Saulin talo näkyi ja makuuhuoneessa näkyi olevan jo valot päällä. Felician sisko ja tämän aviomies olisivat siis jo hereillä syystä tai toisesta.

Felicia maksoi taksimatkansa ja käveli hermostuneena ovelle.
"Mitä minä sanon heille? 'Moi, tulin nyt takaisin ja anteeksi, että lähdin sanomatta mitään'? Olisiko minun pitänyt soittaa ensin?" hän pähkäili mielessään.

Felicia avasi oven ja sytytti eteiseen valot. Kaikki näytti olevan entisellään. Aivan kuin hän ei olisi ollut poissa päivääkään.

Samaan aikaan makuuhuoneessa Filippa ja Sauli olivat kuulleet oven avautuvan.
"Kuulitko?" nainen kysyi mieheltään, joka nyökkäsi.
"Onko se murtovaras? Miksi murtohälytin ei pirise?" Filippa jatkoi kyselyä peloissaan.
"Älä hätäile, kulta. Minä ajan varkaan ulos", Sauli uhosi ja ryhtäsi ulos makuuhuoneesta.

"Haa! Meiltähän ei var... Mitä helvettiä?!" mies huudahti oletetulle varkaalle, mutta tajusikin katsovansa naamioidun simin sijasta vaimonsa siskoa.
"Hei vain sinullekin", Felicia vastasi ja laittoi oven takanaan kiinni sanoen:
"Tulin takaisin."

"On sinulla otsaa!" Sauli huudahti ja jatkoi:
"Lähdit mitään sanomatta! Tajuatko, että kaikki ovat olleet huolissaan sinusta? Etenkin Filippa!"
"Anteeksi, mutta minulla ei ollut muita vaihtoehtoja! Sitä paitsi, sinähän salaa aina toivoit minun lähtevän", Felicia huudahti puolustukseksi. Pian makuuhuoneesta kuului Filippan epäuskoinen huudahdus:
"Felicia?!"

Nainen ryntäsikin pian miehensä vierelle ja katsoi ulko-ovella seisovaa siskoaan hämillään.
"Minä... Minä luulin, että sinä lähdit lopullisesti", Filippa sanoi ääni väristen, taisteli kyyneleitä vastaan ja kysyi pienen hiljaisuuden jälkeen:
"Missä sinä olet ollut?"
"Champs Les Simsissä, Ranskassa", Felicia vastasi vaisusti. Hän ei ollut arvannut, että hänestä oikesti oltaisiin huolissaan.
"Puhutaanko myöhemmin? Haluaisin nyt nukkua ainakin pari tuntia", vihreä nainen haukotteli ja tavoittelikin kädellään jo huoneensa ovenkahvaa.

"Felica, odota...", Filippa aloitti, mutta hänen siskonsa oli jo avannut oven ja astui sisään pimeään huoneeseen.

"Mitä..? Mitä ihmettä?" Felicia mutisi hämmentyneenä katsoessaan pimeään huoneeseen, joka oli joskus ollut hänen makuuhuoneensa. Mutta sänky oli purettu pois ja vanhaa tapettia revitty seinältä uuden tieltä. Huone oli selkeästi remontissa ja muuttumassa lastenhuoneeksi.

Nurkassa oli kasa laatikoita, jotka todennäköisesti pitivät sisällään Felician tavaroita.
"Oletteko te..? Te olette...", nainen sanoi tyrmistyneenä pystymättä kuitenkaan muodostamaan kokonaista lausetta.

Filippa sytytti tullessaan huoneeseen valot ja nyt Felicia näki tilanteen ihan kunnolla.
"Minun huoneeni... Miksi?" hän kysyi ja kääntyi katsomaan surullisena siskoaan.
"Olen pahoillani... Me tosiaan luulimme, että lähdit lopullisesti", Filippa vastasi.

"Ja te heti käytitte tilaisuuden hyväksi ja aloitte muuttaa huonettani lastenhuoneeksi?!" Felicia huusi ja osoitti siskoaan syyttävästi lisätessään:
"Aloitte varmaan suunnitella tätä remonttia heti samana päivänä, kun huomasitte minun lähteneen!"
"Emme todellakaan! Felicia, me odotimme sinua takaisin", Filippa vastasi.

"Me oikeasti odotimme", hän sanoi ja siskokset käänsivät katseensa pois toisistaan. Felicia vihaisena, Filippa surullisena.
"Minun on vaikea uskoa tuota... Varsinkin, kun te molemmat olette jo pitkään yrittäneet hiillostaa minua muuttamaan pois", Felicia sanoi lopulta hieman rauhallisemmin.

"Unohtamatta sitä, että yrititte väkisin parittaa minua miehen kanssa, josta en piitannut yhtään", hän jatkoi kääntäen katseensa takaisin siskoonsa ja sanoi:
"Te puutuitte ihan liikaa minun elämääni."

"Oletko unohtanut, että asut minun ja Saulin talossa? Meidän kustannuksellamme? Täällä asumalla sinä itse puutut päivittäin meidän elämäämme", Filippa sanoi vihaisena. Felicia avasi suunsa vastatakseen, mutta Filippa ei antanut siskolleen tilaisuutta sanoa mitään.
"Minä olen sanonut sinulle monta kertaa aiemminkin, mutta sinä et ikinä usko!" hän huusi ja jatkoi:
"Meidän pitäisi sietää ja palvella sinua loputtomiin. Vain, koska sinä satut olemaan perijä!"

"Filippa...", Felicia yritti rauhoitella siskoaan, mutta Filippa jatkoi vaahtoamistaan:
"Minä olen yrittänyt ymmärtää. Yrittänyt olla sinulle ja äidille mieliksi ja antaa sinulle hyvän pohjan tulevaisuuttasi varten antamalla sinun asua täällä. Mutta sinä et edes yritä löytää asuntoa ja aloittaa omaa elämää! Minä en jaksa enää!"
"Filippa... Olen pahoillani...", Felicia sanoi häkeltyneenä. Hän ei ollut koskaan nähnyt siskoaan noin vihaisena.

"Felicia... Meidän oli pakko alkaa remontoida tätä huonetta. Minä olen raskaana", Filippa huokaisi ja näytti rauhoittuvan. Felicia häkeltyi:
"Ra-raskaana?"
"Me lopulta luulimme, ettet tule enää takaisin. Olimme onnellisia. Lopultakin voisimme toteuttaa haaveemme lapsesta ja perustaa oman perheen. Meillä ei ole enää välttämättä tilaa sinulle", punapää selitti.
"Ei enää tilaa minulle? Tarkoittaako tämä..?" Felicia kauhistui tajutessaan tilanteen.
"Olen pahoillani. Sinä et ilmoittanut itsestäsi mitään", Filippa sanoi, mutta hänen sanansa menivät Felicialta täysin ohi.

Felicia ryntäsi siskonsa ohi ja juoksi ulos.

Filippa juoksi siskonsa perässä ovelle ja huusi:
"Felicia odota! Me keksimme kyllä jotakin!"

Mutta Felicia ei pysähtynyt, vaan jatkoi juoksemista. Filippa pysähtyi katsomaan siskonsa perään ja ei pystynyt enää pidättelemään kyyneleitä.

"Felicia... Olen oikeasti pahoillani", hän sanoi, vaikka tiesikin ettei Felicia kuule.

Vihreä nainen ei jaksanut juosta kuin kadun päähän. Hän katsoi vieressään olevaa taloa, jossa tiesi Fionan ja Artun asuvan.
"Ehkä heillä on tilaa minulle", Felicia ajatteli ja päätti ainakin käydä tapaamassa isosiskoaan. 

"Toivottavasti he ovat jo hereillä. On varsin aikaista", hän mutisi painaessaan ovikelloa etusormellaan. Sisältä kuului ensin puhetta ja lopulta askeleita, jotka lähestyivät etuovea.

Ovea oli tullut aukaisemaan Arttu, joka katsoi hämmentyneenä vaimonsa siskoa.
"Felicia? Sinä olet tullut takaisin", hän sanoi ja katsoi Feliciaa kuin tämä olisi ollut jokin harvinainen nähtävyys.
"Tuota... Eihän ole liian aikaista tulla kyläilemään?" Felicia kysyi.

Arttu päästi Felician sisään ja johdatti tämän peremmälle heidän keltaiseen asuntoonsa.
"Pahoittelen sotkua. Me emme odottaneet vieraita", mies pahoitteli.

Fiona oli keittiössä laittamassa aamiaista.
"Kuka siellä oli tähän aikaan?" hän kysyi vilkaisemattakaan miehensä suuntaan.
"Mieluinen vieras", Arttu vastasi salaperäisesti.

"Minun on lähdettävä töihin. Jätän teidät juttelemaan rauhassa", mies jatkoi. Fiona kääntyikin katsomaan miestään hymyillen, mutta vakavoitui nähdessään tämän takana seisovan Felician.
"Felicia... Tämäpä yllätys. Jutellaan kohta, laitan vain aamupalan valmiiksi", hän sanoi yllättyneenä.

Arttu lähti töihin ja Fiona puuhasteli vielä keittiössä, joten Felicialla oli hetki aikaa katsella ympärilleen. Hän yllättyi nähdessään pienen pojan olohuoneen lattialla halailemassa nallea.
"Miten kauan minä oikein olin poissa?" Felicia mutisi itsekseen.

"Heidän poikakin on jo noin iso", hän jatkoi ja hymähti. Poika oli kovin herttaisen ja rauhallisen oloinen ikäisekseen.
"Varmasti tullut isäänsä", Felicia ajatteli huvittuneena muistellessaan miten kiivas luonne Fiona oli aina ollut.

Lopulta Fiona oli valmis ja suorastaan ryntäsi halaamaan pikkusiskoaan.
"Me olimme kovin huolestuneita. Pelkäsimme, että sinut on kaapattu tai jotain", hän sanoi ja rutisti Feliciaa niin, että nuorempi nainen pelkäsi kylkiluidensa katkeavan.
"Olen pahoillani aiheuttamastani huolesta", Felicia sanoi ja jatkoi:
"Mutta voisitko silti olla yrittämättä tukehduttaa minua?"

He kävelivät olohuoneen puolelle ja Fiona kaappasi pojan syliinsä.
"Vien Apollonin päiväunille. Voidaan jutella sitten rauhassa", hän sanoi. Felicia nyökkäsi ja istui nojatuoliin odottamaan isosiskoaan.

Hän katsoi Fionan perään, kun tämä kantoi poikaansa kohti tämän huonetta ja leperteli tälle samalla.

Pian tämä tuli takaisin yksin ja hymyili siskolleen.
"Sinun täytyy nyt kertoa aivan kaikki", hän sanoi ja istui sohvalle lähelle Feliciaa.
"Mistä aloittaisin?" Felicia kysyi ja sai vastaukseksi:
"Aivan alusta."

Niinpä Felicia pohjusti tarinansa kertomalla, miten hänen ja Connorin treffit olivat menneet ja mitä niistä oli seurannut.
"Joten sinä tapasi mukaan karkasit vaikeita asioita?" Fiona kysyi välissä. Felicia huokaisi ja nyökkäsi.
"Nyt vain lähdin vähän kauemmas", hän totesi ja kertoi ottaneensa menolipun Champs Les Simsiin.

"Eikös se ole se pieni kylä, mikä meidän sukukirjassakin mainittiin?" Fiona keskeytti taas.
"Sukukirjasta minä juuri sain idean lähteä sinne", Felica sanoi ja hymyili hieman muistellessaan aikaansa siellä. Hymy hyytyi hieman, kun hän muisti Gustaven ja tajusi ikävöivänsä miestä valtavasti.
"Mitä sinä teit siellä? Millaista siellä oli?" hänen isosiskonsa alkoi kysellä ja herätti Felician takaisin todellisuuteen mietteistään.
"Siellä oli todella kaunista ja hyvä sää, vaikka taivaalla olikin aika pilviä ja aurinko näyttäytyi vain silloin tällöin. Mutta ainakaan ei ollut pahemmin mitään ukkosmyrskyjä tai sateita", Felicia kertoi ja jatkoi sitten selittämällä tutustuneensa siellä paikalliseen kulttuuriin ja nektarintekoon. Gustavesta nainen ei maininnut, sillä ei pystynyt ikävältään miehestä puhumaan.

Lopulta Felicia huokaisi ja lopetti kertomuksensa kertomalla kotiinpaluustaan.
"Filippa sanoi, ettei heillä ole enää tilaa minulle", hän sanoi surullisena. Mutta ei hän enää voinut olla siskolleen vihainen. Nyt kun hän oli asiaa sulatellut ja miettinyt, niin Filippan reaktio oli ollut ihan ymmärrettävä.
"Me keksimme kyllä ratkaisun tähän tilanteeseen. Älä ole yhtään huolissasi", Fiona lohdutti ja hymyili kannustavasti.

"Fiona... Miten kauan minä oikein olin poissa?" Felicia kysyi lopulta ja kääntyi katsomaan isosiskoaan, joka näytti yllättyvän kysymystä.
"Etkö tiedä?" Fiona kysyi kulmat kurtussa. Hänen pikkusiskonsa pudisti päätään ja selitti:
"Jotenkin... Menetin ajantajuntani siellä. Kun ei ollut stressiä tai kiirettä mihinkään. Mutta nähtyäni poikanne... Olen varmaan ollut poissa kauan."
"Tarkalleen ottaen noin puoli vuotta. Ehkä vähän enemmänkin... Olihan tässä jonkinasteinen talvikin välissä", Fiona kertoi lopulta ja Felician silmät laajentuivat kauhusta.
"Voi ei... En tarkoittanut olla niin kauan pois... En tosiaan tajunnut miten aika kului", hän sanoi.
"Ei se mitään. Pääasia on, että olet nyt tullut takaisin ja voit hyvin", hänen isosiskonsa vastasi lempeästi.

He nousivat ja halasivat.
"Mene takaisin kotiisi. Jutelkaa Filippan kanssa kaikessa rauhassa ja jos jotain ongelmia tulee, niin käske hänen olla minuun yhteydessä. Minä sitten puhun hänelle järkeä", Fiona sanoi.
"Olet ihana, kiitos", Felicia sanoi liikuttuneena ja yritti olla itkemättä. Hetken he katsoivat toisiaan, kunnes Felicia sanoi:
"Minun on ihan pakko kysyä... Anteeksi jo etukäteen. Mutta miksi teidän pojan nimi on Apollo?"
"Siitä saat syyttää ihan kokonaan Arttua. Hän vaatimalla vaati, tiedemies kun sattuu olemaan. Minä saan kuulemma sitten päättää tyttären nimen jos sellaisen saamme", Fiona nauroi ja nauru tarttui Feliciaankin.

Felicia lähti Fionan luota huomattavasti pirteämpänä kuin mitä oli ollut sinne tullessaan. Asiat järjestyisivät kyllä.

* * *

EXTRA:

Apollolla näyttäisi olevan isoisä Jaakon vaaleat hiukset Artun puolelta ja Fionan Shealta perityt keltaiset silmät. Mielenkiintoisen näköinen poju, suloinen kuitenkin :--D 

* * *

Unohdin tosiaan ottaa ikääntymisen pois ja Apollo ehti kasvaa taaperoksi, joten mun oli pakko sepittää joku hyvä syy miks se on jo niin iso. 
Tiiän kyl, ettei ton ikänen muksu oikeesti iha noin iso välttämättä ole, mut en viittiny kuitenkaa iha hirveesti sitä aikaa venyttää esim. vuoteen.
Puol vuottaki oikeesti aika pitkä aika venyttää pariin osaan. :S

Pahoittelen jos tää nyt jotenki häiritsee teitä!
Kun mulla oli just nimenomaan suunnitelmissa, et Felicia menee tonne Fionan luokse kuuntelemaan järkipuhetta ja muutenki halusin jo näyttää ton söpön pojan. :--D

Seuraavasta osasta mulla ei taas oo tietoa julkaisenko keskiviikkona vai sunnuntaina.
Kun mulla on vaan seuraava osa valmiiks kirjotettuna.
Yritän ehtiä kirjottaa sen kans valmiiks. :p

Osa 131 - Ikimuistoinen Ranska

No niin, hei taas.

Mulla ei oikein tähän alkuun ole mitään sanottavaa.
Taas on googlen kääntäjällä pari sanaa ranskaks laitettu, syytetään taas sitä jos väärin on. :D

* * *


- - -

Felicia oli hukannut ajantajunsa täysin. Gustaven kanssa aika kului joutuisasti ja nainen ei ollut enää lainkaan varma siitä miten kauan oli ollut Champs Les Simsissä. He olivat tavanneet joka aamu kylän keskuspuistossa ja Gustave oli esitellyt milloin mitäkin nähtävyyksiä. Ja mikä parasta, mistään ystävyydestä heidän välillään ei voinut puhua. Kyseessä oli paremminkin romanssi.

"Ja tämä on sitten Unohdettu hautakumpu. Arkeologisesti varsin merkittävä paikka", mies selitti Felician katsellessa ympärilleen. Nainen tunnisti paikan sukukirjastaan.
"Olen lukenut tästä paikasta sukukirjastani", hän sanoi hiljaa. Gustave näytti kiinnostuvan.
"Todellako? Onko sinun sukusi kotoisin täältä?" mies kysyi. Felicia pudisti päätään ja selitti miehelle koko jutun lyhyesti.

"Nähtävästi tämä paikka on sukusikin kannalta varsin historiallinen", Gustave sanoi mietteliäästi ja kysyi:
"Haluaisitko, että otan sinusta kuvan täällä?"

"Sinä ottaisit minusta kuvia varmasti muutenkin. Mutta ota vain", Felicia nauroi.
"Hienoa, mene seisomaan vaikka noiden kivien läheisyyteen", mies sanoi ja osoitti naiselle tarkoittamaansa paikkaa. Felicia siirtyi seisomaan Gustaven osoittamaan ja alkoi poseerata.

Gustave otti useamman kuvan kerralla ja käveli sitten Felician luokse sanoen:
"Mon bien-aimé, sinä olet niin kaunis. Voisit olla malli."

"Senkin imartelija", nainen vastasi punastuen ja katsoi taivaalle.
"Ah, alkaa hämärtyä. Tule, mennään keskuspuistoon", Gustave sanoi ja tarttui Feliciaa kädestä. He laskeutuivat hautakummulta käsikkäin ja lähtivät kävelemään kohti kylän keskustaa.

Kun he pääsivät takaisin puistoon, ilta oli ehtinyt pimentyä jo yöksi. Felicia ohjasi Gustaven kanssaan istumaan puiston penkille ja huokaisi.
"Olen miettinyt", hän sanoi. Mies näytti huolestuneelta kysyessään:
"Mitä sinulla on mielessäsi?"

"Täällä on ollut aivan ihanaa ja sinä olet ihana. Minä vain...", Felicia aloitti ja piti pienen tauon.
"Sinulla on ikävä kotiin?" Gustave sanoi vakavana. Nainen katsoi miestä hämmentyneenä ja nyökkäsi hitaasti sanoen:
"En tiedä mistä tämä tunne yhtäkkiä tuli."

"Älä ole yhtään huolissasi, mon bien-aimé. Minä ymmärrän", mies sanoi ja hymyili.
"Minäkin olen miettinyt", hän jatkoi pian ja tutki Felician kasvoja katseellaan.

Lopulta mitään sanomatta Gustave veti naisen lähelleen. Felicia käänsi katseensa mieheen ja hymyili.
"Mitä sinä olet miettinyt?" nainen kysyi.
"Sinua", mies vastasi hymyillen leveämmin ja jatkoi pian:
"Ja sitä, että taidan rakastaa sinua."

"Voi Gustave... Minäkin rakastan sinua", Felicia vastasi silmät onnenkyynelistä kostuen.
"Hyvä kuulla", Gustave vastasi ja naurahti. He jäivät hetkeksi tuijottamaan toisiaan silmiin. Kunnes lopulta mies avasi jälleen suunsa kysyessään:
"Tarkoittaako tämä, että me seurustelemme?"

Felicia nyökkäsi, lähestyi miestä antaakseen tälle pusun. He olivat vaihtaneet kevyitä pusuja aiemminkin, mutta tässä pusussa oli jotakin erityistä. Tähän mennessä he olivat molemmat seuranneet tilannetta varovasti ja edenneet kaikessa rauhassa.

Pusu syventyi suudelmaksi ja pariskunta painautui toisiaan vasten tiiviimmin. Molemmat olivat nyt aivan varmoja siitä, että tahtoivat olla yhdessä nyt ja aina.
"Se siitä rauhallisesta etenemisestä", Felicia ajatteli tuntiessaan miehen toisen käden seikkailevan hänen selkäänsä pitkin alemmas.

Nainen vetäytyi hymyillen suudelmasta ja sanoi:
"Jestas, Gustave."
"Anteeksi, taisin innostua vähän liikaa", Gustave vastasi ja lisäsi:
"En pysty enää hillitsemään itseäni lähelläsi."

He nousivat seisomaan ja mies veti Felician takaisin lähelleen.
"En yksinkertaisesti pysty", hän sanoi ja suuteli naista.

"Tule kanssani majataloon yöksi", Felicia sanoi suudelman jälkeen. Gustave puri huultaan.
"En kestä sinne asti", hän sanoi ja suuteli Feliciaa pikaisesti uudestaan.
"Mutta... Emmehän me tässä sentään voi", nainen vastusti hieman kauhistuneella äänellä.
"Emme niin", Gustave sanoi salaperäisesti.

"Mutta tuolla me voimme", hän jatkoi ja osoitti kaupan suuntaan. Felicia henkäisi.
"Et ole tosissasi!" hän sanoi. Gustave nyökkäsi.
"Tuolla myydään tarvikkeita seikkailijoille. Siellä on teltta, jota voimme lainata tämän yön", mies selosti suunnitelmansa ja jatkoi:
"Lähdemme sitten aamulla ennen kuin liike avataan."

Gustave hiipi liikkeen ovelle ja kurkisti sisään ikkunasta.
"Tyhjä on", hän ilmoitti Felicialle, joka seisoi edelleen puun takana piilossa.
"Miten me pääsemme si...", nainen oli kysymässä, kun Gustave käänsikin jo kahvaa ja avasi oven.

"Pienen kylän etuja", hän sanoi ja selitti:
"Ovia ei koskaan lukita."
Felicia lähti hämmentyneenä kävelemään kohti myymälän ovea.

"Tässä se nyt on", Gustave sanoi, kun nainen pysähtyi hänen viereensä.
"Eipä näytä kummoiselta", Felicia sanoi ja katseli nuhjuista telttaa. Mies naurahti:
"Ei sen kummoinen tarvitsekaan olla."

"Oletko varma tästä?" nainen kysyi miehen vetäessä hänet lähelleen.
"Olen. Halkean kohta", Gustave vastasi ja suuteli Feliciaa.
"Ehkä hän sitten tietää mitä tekee", nainen ajatteli.

Gustave veti Felician mukanaan telttaan.
"Enpä ole ennen tätä tehnyt kaupassa", mies sanoi vetäessään paitaa päältään.
"Tuota... Tämä on minun ensimmäinen kertani...", nainen tunnusti nolona ja pelkäsi hieman, mitä Gustave sanoisi.

"Ei hätää. Lupaan olla hellä", Gustave lupasi ja Felicia huokaisi helpotuksesta. Mies ei nauranutkaan hänelle, kuten hän oli hetken pelännyt.

Felicia ei unohtaisi sitä yötä ikinä. Tämä matka oli todellakin ollut monella tapaa ikimuistoinen.

Yö meni nopeasti ja pian olikin jo aamu. Oli tulossa jälleen kaunis ja aurinkoinen päivä. Aurinkoinen, kuten Felician mielialakin.

Felicia pukeutui ja nousi ulos teltasta. Hän oli väsynyt, mutta onnellinen.
"Sehän oli... Mukavaa", nainen sanoi Gustavelle, joka oli vielä teltassa pukeutumassa. 

Pian mies kömpi ulos teltasta ja veti Felician jälleen lähelleen.
"Se oli. Kiitos ihanasta yöstä", hän sanoi.
"Kiitos itsellesi", Felicia vastasi ja suukotti miestä.

"Toivottavasti tämän kaupan omistaja ei huomaa mitään", Gustave sanoi hieman huolestuneena, kun he astuivat ulos liikeesta. Felicia naurahti ja sanoi:
"Et ollut tuosta kovin huolissasi eilen."

He pysähtyivät puiston laidalle.
"Kuule... Älä käsitä tätä väärin, mutta minusta tuntuu...", Felicia takelteli miehen syleilyssä. Hän huokaisi ja sai lopulta sanottua:
"Minusta tuntuu, että minun on tullut aika palata kotiin."
Gustave ei sanonut mitään. Hän silitti Felician poskea ja katseli tätä tarkkaan.

"Älä sure. Nämä eivät ole hyvästit", nainen sanoi ja hymyili. Gustave nyökkäsi.
"Me näemme vielä. Voit olla varma siitä", hän sanoi ja jatkoi:
"Rakastan sinua."

* * *

EXTRA:

Innostuin vähän liikaa ottamaan näistä kuvia. :---D

Ja neki innostu ite ottamaa kuvia, hihihi. Söpöt <3

* * *

Joo. Mä yritin kirjottaa silleen mahd. "kiltisti" ja jättää tuhmuudet kirjottamatta. :D
Jotenki tuonki kirjottaminen tuntu hirveen ylivoimaselta, en tykkää kirjottaa oikee sänkyjuttuja...
Mikä on varmaa iha hyvä. :D

Tää Felician matkahomma meni nyt näin nopeasti tosiaa sen takia, kun oli vaa 3 päivän matka oikeesti. Ni mun oli pakko kuvata nopeesti kaikki tarpeellinen ja sillee just ja just kerkesin noi hyvästitki kuvata. Ihan meni kokonaa tuo 3 simpäivää!

Tarinallisestihan tuo Felician aika Ranskassa oli pidempi.
Mut ehkä selitän seuraavassa osassa paremmin miks, koska siinä osassa tulee kans ilmi miten kauan Felicia tuolla Ranskassa sitten oli. :D

Kysymys: Miten luulet muiden reagoivan Felician kotiinpaluuseen?