Osa 156 - Valoa kohti

Iltaa ja hei taas :D
Tää osa jatkaa melkein suoraan siitä mistä edellisessä jäätiin.
Osa voi olla vähän kummallinen ja mennä yli hilseen - tai ehkä ei?
(Ja joissakin kuvissa on romaanin verran tekstiä, koittakaa kestää!) 

Mukavaa lukuhetkeä! :D

* * *


- - -

Georg hukkasi ajantajunsa täysin. Miten pitkään hän oli ollut autotallissa juomassa? Tarpeeksi kauan ainakin, että ajatukset sumenivat ja turta olo valtasi ruumiin. Poika pyyhki kyyneleet poskiltaan ja loikkasi alas istuimeltaan.

Georg joi vielä viimeisenkin pullon tyhjäksi ja jäi huojumaan paikoillaan tyhjä pullo kädessään. Väsyneenä hän räpytteli silmiään ja huokaisi.

Poika horjahti hieman ja pullo lipesi hänen kädestään rikkoutuen lattialle.
"Paska! Pitää... Pitää varoa sirpaleita", Georg ajatteli ja huojui autotallin ovea kohti täysin keskittyneenä askeliinsa.

Sitten poika horjahti uudelleen ja olisi kaatunut, ellei olisi saanut otettua seinästä tukea. Oksetus velloi hänen vatsanpohjassaan ja niinpä hän nostikin kätensä vatsalleen ajatellen tuskissaan:
"Ehkä ne pari viimeistä pulloa oli liikaa. Miten mä oikee kuvittelin, et pääsisin pahaa oloa karkuun juomalla?"

Ilta oli laskenut tumman verhon kaupungin ylle ja majakanvartija oli sytyttänyt majakanvalon palamaan. Tuo valo kiinnitti Georgin huomion täysin ja poika lähtikin huojuvin askelin kävelemään valoa kohti.

Hän pysähtyi kallion reunalle ja katsoi alas. Paikka oli aivan sama, missä hän oli vuosia sitten leikkinyt pikkusiskonsa kanssa ja leikki oli päätynyt Gabriellan kuolemaan. Georgista tuntui, että siitä oli ikuisuus, mutta samalla se tuntui tapahtuneen vasta eilen.

Viimeksi kun hän oli katsellut tältä kalliolta alas hän oli nähnyt siskonsa, mutta tällä kertaa ranta oli autio. Siellä ei ollut eläviä eikä kuolleita. Poika oli salaa toivonut näkevänsä siskonsa taas, mutta oli joutunut pettymään.

Turhautuneena Georg kääntyi ympäri, tarkoituksenaan palata sisälle ja painua pehkuihin. Kovasti humaltunut poika kuitenkin horjahti epätasaisella maastolla ja menetti tasapainonsa.

Hän yritti palauttaa tasapainonsa, mutta turhaan. Pudotus oli väistämätön. Kaikki tapahtui niin nopeasti, että Georg ehti ainoastaan huutamaan yllättyneenä:
"APUAAA-AAA!"

Elämä vilahti kirjaimellisesti pojan silmien edessä filmirullan lailla: ensimmäiset muistot äidin ja isän kasvoista, äidin lämmin halaus ja lohdutus kun hänelle oli tullut iso haava polveen, Gabriellan syntymä, tyynysodat, riidat ja leikit Gabriellan kanssa, Gabriellan kuolema ja hautajaiset, ala-asteen loppuminen, yläasteen alkaminen, kaverit, lukion aloitus, Aada, ensisuudelma, tappelu VJn kanssa ja siitä seuranneet koulusta erottaminen ja ero Aadan kanssa... Nuo kaikki mukavat ja kipeät muistot vilisivät pojan silmien edessä.

Putoaminen loppui kivuliaasti. Georg makasi hetken liikkumatta ja yritti pysyä tajuissaan, mutta kivut olivat liian kovat. Hitaasti, mutta varmasti pojan silmät lipsuivat kiinni ja musta tajuttomuus sitoi pojan vangikseen. 

"Eihän tässä näin pitänyt käydä!" tytön ääni huudahti. Georg säpsähti ja avasi silmänsä nopeasti. Mitä tapahtui? Hän... Hän putosi alas kalliolta ja nyt hän heräsi ilman kipuja. Miten se oli mahdollista?
"Ei sinun siinä vielä pitäisi olla! Senkin typerys", ääni jatkoi ja Georg kierähti selälleen nähdäkseen kuka puhui.

"Mitä... Mitä tämä tarkoittaa?" pojan ensimmäinen kysymys oli, kun hän näki tutun hahmon edessään hänen suustaan karkasi seuraava kysymys:
"Ga-Gabriella? Oletko sä siinä?"
"No tietysti olen, senkin toope! Ja sinun ei pitäisi olla täällä ollenkaan", tyttö vastasi hieman närkästyneellä äänellä, mutta Georg ei välittänyt. Hän tuijotti hetken vaitonaisena ja epäuskoisena siskoaan.

Yhtäkkiä Georg pomppasi pystyyn ja sulkeutui Gabriellan syliin halaukseen.
"Mullaonollusuaikävämäoonpahoillanimitätapahtumäentarkoittanu...", poika puhui nopeasti kaiken yhtenä pötkönä ja hänen pikkusiskonsa naurahti:
"Hidasta vähän, senkin tollo. En saa mitään selvää."
"Tuota... Mä oon pahoillani kaikesta tapahtuneesta. Mulla on ollu sua oikeesti tosi kova ikävä", Georg toisti rauhallisemmin.
"Voi miten söpöä... Millainen pehmoherkkis sinusta onkaan tullut! Haha!" Gabriella vastasi nauraen ja silitti isoveljensä päätä jatkaessaan:
"Georg, sinun ei tarvitse pyydellä anteeksi. Minä tiedän, ettet tehnyt sitä tahallasi."

He kävelivät lähemmäksi merta ja pysähtyivät jälleen. Kaksikko tuijotti pyörivää majakanvaloa hetken vaitonaisina, kunnes Georg rikkoi hiljaisuuden kysymällä:
"Tuntuu vähän tyhmältä kysyä tätä... Mut miten sä oot teini? Sähän olit lapsi kuollessas?"
"Niin olin, mutta rajan tällä puolella ajalla ei ole merkitystä. Me voimme ottaa minkä hahmon vain haluamme, monet vanhuuteen kuolleet simit muuttavat itsensä takaisin nuoriksi ja jatkavat siten täällä ikuisesti nuorina", Gabriella vastasi ja sai veljensä vetäytymään hieman säikähtäneenä:
"Rajan tällä puolella? Tarkoitatko sä... Että me ollaan molemmat kuolleita ja taivaassa?"

"Ei me olla taivaassa, vaan... Miten minä tämän oikein selittäisin?" tyttö vastasi, oli hetken hiljaa miettien ja lopulta jatkoi:
"Olemme eräänlaisessa välimaastossa. Elämän ja kuoleman rajamailla."
"Okei? Ja se tarkottaa mitä?" poika esitti jatkokysymyksen.
"Sitä, että sinä et ole kuollut. Olet koomassa ja sinulla on mahdollisuus valita jatkatko tuonpuoleiseen vai palaatko elämään", Gabriella  vastasi vakava ilme kasvoillaan ja lisäsi:
"Minulla ei ollut mahdollisuutta valita, jos sitä mietit. Yritin kyllä, mutta olin liian heikko päästäkseni takaisin."
"Mutta kuinka sinä nyt sitten olet täällä? Jos kerran olet jo siirtynyt tuonpuoleiseen", Georg ihmetteli.

Gabriella tarttui veljensä olkapäihin ja katsoi tätä hiljaa.
"Tätä on aika mahdotonta selittää, mutta minä pääsin tänne voidakseni opastaa sinua oikeaan suuntaan. Kuten silloin aiemmin, kun ohjasin sinut rannalle Aadan luokse", tyttö kertoi lopulta ja jatkoi:
"Tiedäthän sinä sen kun sanotaan, että "elää muistoissamme". Se ei ole ihan soopaa. Sinun katumuksesi minun kuolemastani, isän ja äidin syvä suru... Ne kaikki tunteet pitävät minut niin sanotusti pinnalla. Minun kuolemani on teillä vielä tuoreessa muistissa ja siten minulla olisi mahdollisuus päästä teidän uniin tai yrittää ohjailla teitä muuten toimissanne. Ne vain vievät niin paljon voimia, etten ole uskaltanut niitä käyttää. Olen vieläkin kovin väsynyt siitä aiemmasta näyttäytymisestäni."
"Mitä tapahtuu jos voimasi loppuvat kokonaan?" Georg kysyi. Gabriella pysyi vaiti.
"Etköhän sinä itsekin arvaa... Minä katoan. Te pääsette yli minun kuolemastani ja minä en pääse enää näyttäytymään", hän vastasi lopulta. Molemmat olivat hetken hiljaa. Lopulta Gabriella avasi suunsa uudestaan:
"En tietenkään voi valita sinun puolestasi, mutta... Mutta jos minulla olisi ollut mahdollisuus palata, olisin tietenkin palannut."
"Mulla ei oo mitään jäljellä. Palaisin ihan turhaan. Aada jätti mut, mulla ei oo kavereita ja mutsi ja faija vihaa mua", Georg huokaisi surullisena.
"Jotkin asiat ovat helppo korjata... Mutta se tarkoittaa sitä, että tämä on viimeinen kerta kun näemme toisemme", pojan sisko sanoi ja yritti hymyillä rohkeasti, mutta silmissä oleva surullinen katse paljasti pelon.

Gabriella sulki silmänsä ja kääntyi kävelemään pois veljensä luota.
"Mitä jos mä pilaan taas kaiken?" Georg kysyi hiljaa.
"Sinä selviät kyllä, älä murehdi", hänen pikkusiskonsa vastasi kääntymättä enää katsomaan veljeään.

"Kaikki järjestyy kyllä", tyttö lisäsi ennenkuin katosi valoon.
"Ga-Gabriella? Minä... Sinä...", hänen isoveljensä takelteli, mutta huokaisi ja laski katseensa hiekkaan.

"Hyvästi Gabriella... Kiitos kaikesta jo etukäteen", Georg ajatteli hiljaa. Hän sulki silmänsä ja ajatteli elämää. Elämää, johon hän nyt palaisi ja yrittäisi korjata kaiken. Ja pian poika tunsi jälleen putoavansa pimeyteen.

Georg ei tiennyt miten kauan hän putosi. Se saattoi kestää hetken tai pienen ikuisuuden, mutta kuten aiemminkin, putoaminen päättyi lopulta kivuliaasti. Poika yritti voihkaista kivusta, mutta ei saanut ääntäkään pihahtamaan itsestään ulos. Silmien avaaminen se vasta vaikeaa ja raskasta olikin!

Pian Georgin tajunta selkeytyi ja hän sai hitaasti silmänsä auki. Huone jossa hän makasi, oli täysin hiljainen outoa piippausta lukuunottamatta. Georg tajusi olevansa sairaalassa ja piippaus oli lähtöisin tietenkin laitteista, joihin hänet oli kytketty.

Poika käänsi päänsä piippaavista laitteista toiseen suuntaan. Hän joitui räpyttelemään silmiään hieman, että pimeyteen tottuneet silmät tottuisivat huoneen kirkkaisiin valoihin.

Georg huomasi vanhempiensa läsnäolon vasta, kun Felicia kuiskasi:
"Näin kovin kummallista unta viime yönä... Tai en ole varma, oliko se unta. Se tuntui niin todelliselta."
"Haluatko kertoa siitä?" Gustave kysyi vaimoltaan, jonka katse seilasi väsyneenä lattialla.
"Se tuntui, kuin olisin herännyt keskellä yötä... Makasin sängylläni ja sinä kuorsasit vieressäni", Felicia kertoi.
"Hei! Minä en kuorsaa!" mies huudahti hieman loukkaantuneena, mutta pahoitteli pian ja pyysi vaimoaan jatkamaan.
"Gabriella seisoi sängyn vieressä ja piteli minua kädestä. Hänen kätensä iho oli niin pehmeä ja lämmin... Hän oli niin kaunis, sen ikäinen mitä hän olisi jos eläisi", nainen jatkoi ja vaikeni. Huone oli jälleen hiljainen ja Georg sulki silmänsä odottaen, että hänen äitinsä kertoisi lisää.

Felicia nostikin pian katseensa ja katsoi Georgin suuntaan. Pojan hereillä olo oli jäänyt hänen vanhemmiltaan huomaamatta.
"Gabriella kertoi minulle, ettei kanna kaunaa veljeään kohtaan eikä minunkaan pitäisi. Ja että hän tietää Georgin katuvan tapahtunutta syvästi, syyttäen itsekin itseään. Vihaten itseään", nainen lopulta rikkoi hiljaisuuden ja jatkoi:
"Gabriella kertoi myös, että minun vihani on ollut kuin muuri. Hän ei ole päässyt aiemmin kertomaan, miten tärkeitä me kaikki olemme hänelle ja miten hän toivoisi meidän elävän sovussa. Mutta kun Georg putosi... Minä olin kai syvällä sisimmässäni kauhuissani ja huolissani ainoasta elossa olevasta lapsestani. Muuriin oli tullut aukko ja Gabriella oli päässyt uneeni kertomaan kaiken tämän."
"Wou... En tiedä mitä sanoa", Gustave kuiskasi ja hänen vaimonsa huokaisi:
"En minäkään. En tiedä enää yhtään mitä ajatellakaan."
Juuri silloin Georg tunsi vihlovan kivun ja hän voihkaisi tuskissaan avaten samalla silmänsä. Hänen vanhempansa säpsähtivät tajutessaan, että poika oli tullut tajuihinsa.

Silmänräpäyksessä Felicia veti tuolinsa lähemmäksi sänkyä ja tarttui kaksin käsin Georgia kädestä.
"Me luulimme... Me luulimme, että menetämme sinutkin", nainen sanoi niiskuttaen liikutuksesta.
"Muts... Äh... Äiti... Puristat käteni kohta hajalle", poika kuiskasi.
"Voi anteeksi!" Felicia pahoitteli ja löysäsi otettaan haukoen henkeään:
"Hetkinen... Sinä et sanonut 'mutsi'... Sinä... Sanoit 'äiti'!"

"Mä oon pahoillani kaikesta", Georg sanoi hiljaa ja irvisti kivusta. Hän oli kai murtanut pudotessaan kylkiluitaan.
"Ei... Minä olen pahoillani. Olen kohdellut sinua niin huonosti Gabriellan kuoleman jälkeen", hänen äitinsä vastasi surullinen ilme kasvoillaan ja lisäsi kysyen:
"Voitko ikinä antaa minulle anteeksi?"
"Ti-tietenkin", poika sopersi vastaukseksi ja Felician kasvoille nousi hetkeksi leveä hymy, joka kuitenkin hyytyi Georgin irvistäen jälleen kivusta.

"Sinä pelästytit meidät", Gustave totesi hieman syrjempänä. Georg naurahti, mutta nauraminen tuntui kovin ikävältä hänen kyljessään.
"Ei ollut tarkoitus", hän sanoi irvistäen ja kysyi:
"Tuota... Mikä minun tilanteeni tarkalleen ottaen on?"
"Olet ollut syvässä koomassa melkein kaksi viikkoa. Sinulta on murtunut kaksi kylkiluuta ja... No, antaa lääkäreiden selittää. He osaavat sen paremmin", hänen äitinsä kertoi ja painoi kutsunappia lisätessään:
"Lääkäreiden mukaan olisi mahdollista, että jäät pysyvästi koomaan. Onneksi kuitenkin heräsit." 

Hetken päästä ovi aukesi ja lääkäri saapui vastaten kutsuun.
"Mikäs täällä on hätänä?" mies kysyi samalla, kun otti käsidesiä.
"Ei mikään. Mutta Georg heräsi!" Gustave vastasi leveä hymy kasvoillaan ja lääkäri näytti yllättyneeltä.
"Todellako? Sehän on hieno uutinen!" tämä vastasi astuen lähemmäksi.

"Ymmärrätkö kuinka onnekas olet? Sinä olit sen verran humalassa, että me emme pystyneet tekemään paljonkaan sinun hyväksesi. Ehdimme ihan tosissamme pelätä jo pahinta", lääkäri sanoi vakavana, mutta hänenkin kasvoilleen nousi hymy hänen lisätessään:
"Joka tapauksessa: Tervetuloa takaisin!"

* * *

Georgilla kerranki ollu hurjan paljon onnea ja ei niin pahaa, ettei mitään hyvääkin.
Felicia lopulta tajusi antaa anteeksi.

Mä etin ihan tosissani jotain kipsiä ja sideharsojuttuja simsiin netistä.
En löytäny ku tommosen käsijutun ja se on varmaa kuitenki tyhjää parempi. :D
En viittiny alkaa paintilla (koska mulla ei oo muuta) muokkailee kuviin mitää...
Ei ois tullu mitenkää laadukasta jälkeä. xD

Kysymys: Alkaako Georgin elämä lopultakin sujua?

Osa 155 - Ilman sinua

Huomenta! :D
Kuka muu on menny näin aamusta sekasin talviaikaan siirtymisen takia?
Mä ainaki oon, ei mitää hajua mitä kello on. Ja tää sama pelleily toistuu joka vuos kaks kertaa vuodessa... :P

Nojaa, eteenpäin!
Mä tosiaan oon nyt tällä viikolla ahkeroinu ja saanu valmiiks tänää julkaistavaks kaks osaa.
Osan 156 julkaisen sitten illalla, yritän saada sen kello kahdeksaan mennessä tänne jos aikataulu antaa myöten (lue: jos en enää sekoile kellonaikojen kanssa)

Mukavaa lukuhetkeä :)

* * *


- - -

Gustave otti Georgin kotona puhutteluun heti ensimmäiseksi töistä päästyään.
"Mitä sinun päässäsi oikein liikkui?!" mies huusi pojalleen, joka istui vaisuna sohvalla ja kohautti olkapäitään.
"Hienoa, et siis tiedä itsekään. Kerrassaan mainiota", Gustave huokaisi sarkastisesti.
"Oon pahoillani", Georg sanoi lopulta vaisuna.
"Mitä sanoit?" hänen isänsä kysyi.

"Mä sanoin, että oon pahoillani!" poika tiuskaisi hieman kuuluvammin ja jatkoi hieman hillitymmin:
"VJ ärsytti tahallaan... En mä tiedä, mulla jotenki napsahti."
"No niin totisesti napsahti, VJ joutuu kuulemma olemaan sairaalassa ainakin nyt yön yli tarkkailussa", Gustave sanoi ja sai Georgin vajoamaan sohvalla yhä pienempään kasaan.

Felician tullessa ravintolastaan kotiin sai Georg jälleen kerran kuulla kunniansa naisen kuultua uutiset. Poika oli yrittänyt livahtaa huoneeseensa, mutta hänen vanhempansa pakottivat pojan istumaan vielä hetkeksi alas.
"Minä ehdin jo luulla, ettet voisi aiheuttaa minulle enää yhtään pettymystä. Sinä sitten olet yksi kävelevä katastrofi, hajotat kaiken ympäriltäsi!" nainen lateli ja sai Georgin lähes itkemään. Poika hautasi kasvonsa kämmeniinsä ja kuunteli äitinsä huutoa kyyneleitä nieleskellen.

"On varmasti sanomattakin selvää, että olet arestissa. Jälleen kerran", Gustave avasi suunsa, kun hänen vaimonsa oli saanut sanottavansa sanottua.
"Okei... Voitteko nyt jo jättää mut rauhaan?" Georg sanoi ääni vapisten ja sai luvan poistua huoneeseensa.

Kului pari päivää. Georg oli viettänyt arestiaan lähinnä omassa huoneessaan, mutta sitten eräänä aamupäivänä ovikello soi ja pakotti yksin kotona olevan pojan alakertaan.
"Tullaan, tullaan!" Georg huudahti tullessaan portaita alas.

Hän yllättyi nähdessään Aadan heidän ovensa takana. Tytöstä ei ollut kuulunut mitään sen jälkeen, kun Georg erotettiin koulusta. Georg avasi oven nopeasti ja kutsui Aadan sisään, mutta tyttö sanoi:
"En aio viipyä kauan."

Poika astui kuistille hämmentyneenä.
"Onko jokin hullusti?" hän kysyi nähdessään Aadan surullisen ilmeen.
"On. Kaikki on hullusti", tyttö vastasi hiljaa ja jatkoi:
"Minä... Minä en tiedä miten sanoisin tämän."

"Tuota... Liittyykö tämä jotenkin siihen, mitä koulussa tapahtui?" Georg kysyi ja Aada vastasi nyökkäämässä hitaasti.
"Mä en tiedä mikä muhun meni. Mä oon tosi pahoillani, sitä ei ois saanu tapahtua", poika jatkoi. Aada niiskaisi:
"Minä... Minä kuulin, että VJ pääsi vasta eilen sairaalasta."
"Hitto... Sittenhän hän oli siellä useamman päivän... Menin ihan liian pitkälle", Georg vastasi vakavana.
"Niin menit... Ja siksi...", tyttö sanoi hiljaa ja piti pienen tauon.

"Minä... Minä en voi enää seurustella sinun kanssasi", hän jatkoi lopulta taistellen kyyneleitä vastaan.
"Mitä?! Ei! Mä tiedän tehneeni väärin, mut kyl me selvitään tästä!" Georg vastusteli.
"Minä en pysty enää, valitan. Mi-minä pelkään sinua", Aada sanoi varovasti ja kääntyi ympäri.

"Ei sun tarvii mua pelätä. Mä en ikinä tekis sulle mitää", poika rauhoitteli ja tarttui tyttöä olkapäästä.
"Et voi olla varma", tyttö vastasi itkien ja lisäsi:
"Suutuit siskollesikin ja työnsit hänet alas kalliolta. Ja VJ oli sinun ystäväsi..."

Aada työnsi Georgia taemmas, mutta poika tarttui jääräpäisesti Aadaa kädestä sanoessaan:
"VJ oli mun entinen frendi. Ja sä oot mun tyttöystävä, mä en tekis sulle ikinä mitään. Mä rakastan sua."
"Ei... Minä en halua ottaa sitä riskiä, että minullekin sattuu jotakin jonkin typerän riidan päätteeksi. Olen pahoillani, mutta en pysty enää tähän", Aada vastasi vetässään kätensä vapaaksi.

"Hyvästi Georg", hän sanoi vielä ja lähti juoksemaan itkien pois. Georg katsoi tytön perään hämillään ja yritti ymmärtää tapahtunutta. 

Hän vajosi polvilleen kun lopulta tajusi, että Aada oli juuri lähtenyt hänen elämästään. Ensin Georgin perhe oli kääntynyt häntä vastaan, sitten ystävät ja nyt jopa Aada. Poika tunsi olevansa niin kovin yksin maailmassa, eikä voinut enää pidätellä itkuaan.

Jos sä tahdot niin - olen sulle joku aivan muu
Jos sä tahdot niin - olen virhe, joita tapahtuu
Jos sä tahdot niin - tulen jouluksi kotiin
Jos sä tahdot niin - en enää lähde uusiin sotiin
Jos sä tahdot niin - jään vahtikoiraksi ovelles
tai painan pääni sun povelles...

Jos sä tahdot niin - et enää koskaan ole levoton
Jos sä tahdot niin - kaikki minun myöskin sinun on
Jos sä tahdot niin - otan sinun uskontosi
Jos sä tahdot niin - on mulle valheesikin tosi
Jos sä tahdot niin - muutan kirjoille Andorraan
jos vielä siellä sut nähdä saan...

Sillä ilman sinua hukun öihin sekaviin
ja ilman sinua - no niin;
ilman sinua olen puolitiessä helvettiin...
 

Georg suri eroa ja oli aivan hukassa seuraavat päivät. Hän sulkeutui vielä aiempaakin enemmän muista ja istui vain huoneessaan sängyllä rypemässä itsesäälissä. Kunnes lopulta poika ei kestänyt enää ja livahti arestistaan piittaamatta ulos. Vanhemmat olivat töissä, joten he eivät saisi ikinä tietää tästä.

Georgin askeleet johtivat hänet Aadan kotia kohti. Pojan täytyi saada vielä puhua tytölle ja yrittää saada tämä järkiinsä. Ei heidän juttunsa voisi loppua näin.

Hermostuneena hän nousi portaat ja pimpotti ovikelloa tärisevin käsin. Georgin päässä pyöri vain erilaiset vaihtoehdot mitä sanoa ja toive siitä, että Aada huolisi hänet vielä takaisin.

Pienen odotuksen jälkeen ovi aukesi ja Aadan äiti näytti hieman yllättyneeltä nähdessään Georgin heidän ovensa takana.
"Mitä sinä täällä teet?" hän kysyi vakavana.
"Tuota... Olisiko mitenkään mahdollista, et Aada vois tulla ovelle? Mä halusin jutella sen kanssa", poika kysyi varovasti.

"Miksi luulet, että hän haluaisi puhua kanssasi?" Aadan äiti esitti vastakysymyksen.
"En mä niin luulekaan, mut... Pyydä se vaan ovelle, jooko?" Georg vastasi epävarmana. Tytön äiti ei sanonut hetkeen mitään, tuijotti vain poikaa hiljaa.

"Valitettavasti olet myöhässä", nainen lopulta sanoi.
"Mi-mitä? Kuinka niin?" Georg kysyi kauhistuneena ja sai pelkäämänsä vastauksen:
"Aada lähti pois. Hän ei halunnut jäädä tänne, koska pelkäsi sinun etsivän hänet käsiinsä. Miten hyvin tyttäreni sinut tunteekaan..."

"Missä hän on?" poika jatkoi kyselemistä.
"Sillä tiedolla sinä et tee mitään. Aada ei halua olla kanssasi tekemisissä", Aadan äiti vastasi ja lisäsi:
"En tiedä tarkalleen mitä olet tehnyt, mutta varmasti jotakin kamalaa. En usko, että Aada olisi muuten halunnut niin kovasti vaihtaa kaupunkia ja koulua."

"Hän siis lähti pois Sunset Valleysta?" Georg kysyi ja Aadan äiti tuhahti:
"Luulin sinua fiksummaksi. Kyllä, Aada lähti Sunset Valleysta ja mekin muutamme pian hänen perässään pois."
"Mu-mutta...", poika takelteli hämmentyneenä.
"Sinun kannattaisi nyt varmaan lähteä. Mieheni on kotona ja sinä et varsinaisesti ole hänen suosiossaan juuri nyt", nainen vihjaili, että pojan olisi parempi poistua hyvän sään aikana heidän oveltaan.

Aadan äiti poistui takaisin sisälle ja Georg kääntyi lähteäkseen. Hän asteli portaat alas ja pysähtyi. Pojalla oli tunne, että häntä tarkkailtiin.

Niinpä Georg kääntyi katsomaan taakseen ja näki Aadan isän tuijottavan häntä olohuoneen ikkunasta. Heidän katseensa kohtasivat ja he tuijottivat hetken toisiaan, kunnes Georg kääntyi. Hän lähti juoksemaan kotiaan kohti.

Georg juoksi koko matkan kotiinsa. Mutta sen sijaan, että poika olisi juossut sisälle ja mennyt huoneeseensa, hän ryntäsi kohti autotallia. Siellä Georg saisi ihan varmasti olla rauhassa.

Päästyään sisälle autotalliin, Georg purskahti itkuun. Kaikki tuntui kaatuvan niskaan ja hän ei pääsisi mihinkään pakoon. Paitsi jos... Poika tajusi, että hänellä oli keino unohtaa kaikki ainakin hetkeksi.

Hän löysi kuin löysikin etsimänsä. Renkaiden takana oli edelleen täysiä olutpulloja piilossa ja niinpä Georg otti juotavat esiin. Hän korkkasi ensimmäisen pullon auki ja joi heti ensimmäiseksi ison kulauksen.

Millään ei ollut enää väliä.

Jos sä tahdot niin - nimeäsi enää toista en
Mutt' vaikka tahdot niin - kuvaas mielestäni poista en
Jos sä tahdot niin - tulen kallioiden läpi
Jos sä tahdot niin - whatever makes you happy
Jos sä tahdot niin - tuon sulle Tiibetin vuoteeseen
tai siirrän pohjoisen luoteeseen
Ja aina uudelleen ja uudelleen
sun muistan joskus mua suudelleen...

Mutta ilman rakkautta hukun öihin sekaviin
ja ilman rakkautta - no niin;
ilman rakkautta olemme puolitiessä helvettiin...

Jos sä tahdot niin...  

* * *

Apua, tulipa jotenki ankea osa...
Mutta Georg tavalla tai toisella varmaan selviää tästä, ei tiedetä vielä...
Mutta illallahan tuo nähdään :D

Illan osaan löpisen sitten loppuun taas vähän enemmän ja laitan kysymyksen.
Tämän osan löpinät on siis nyt tässä, illalla taas jatketaan ja katsotaan miten käy! :)